Pieni hetki valuu ohi, kun aiot ottaa valokuvan. Aurinko kääntyy, kaunis varjo häviää. Siinä kiteytyy jotain elämästä. Niin monet asiat, niin monet hetket ovat arvokkaita.
Viime vuosina olen miettinyt elämän väliaikaisuutta. Hyvä asiat eivät ole itsestäänselvyys. Ilman kiitollisuutta niistä niitä ei edes välttämättä huomaa.
Missä luovuus, sieltä löytyy lannistavuuttakin, tuntuu kuitenkin valitettavan usein olevan. Kokemukseni opiskellessa ja opettaessa ovat osoittaneet häpeän olevan tuttu tunne monelle. Jos häpeä estää tarttumasta tekemiseen, milloin tehdään itselle iloa tuottavat kuvat?
Missä luovuus, sieltä löytyy lannistavuuttakin, tuntuu kuitenkin valitettavan usein olevan. Kokemukseni opiskellessa ja opettaessa ovat osoittaneet häpeän olevan tuttu tunne monelle. Jos häpeä estää tarttumasta tekemiseen, milloin tehdään itselle iloa tuottavat kuvat?
Tyhjä paperi voi olla kauhistus, luonnoksen tekeminenkin on joillekin selvä epäonnistuminen. Sellainen on vaativa ajattelutapa. Ymmärrän mistä se syntyy – korkea rima asetetaan ensin ihmisen ulkopuolelta toisten toimesta, ehkä hyvällä tarkoituksella. Se kääntyy itseään vastaan, kun elämä haasteineen kulkee eteenpäin eikä aikaa riitä ehkä kuin hetki toteuttaa omaa harrastustaan.
Kasvava lapsi ja nuori muodostaa vielä käsityksiään ja toimii ilo kannustimenaan. Jos ankara asenne seuraa mukana aikuisuuteen, voi elämä tuntua olevan tarkoitettu muuhun, kuin itselle iloa tuovien kuvien tekemiselle. Aikuisten maailmassakin on hankalaa olla törmäämättä ankariin asenteisiin luovaa työskentelyä kohtaan.
Maija Kauhanen, maailmalla menestynyt suomalainen kansanmuusikko esiintyi Maailma Kylässä – festivaaleilla toukokuun lopulla. Pääsin ihailemaan ja kuuntelemaan häntä ensimmäistä kertaa. Päivä oli helteinen ja mietteliäänä ja ajatukset avoimena seurasin hänen väkeviä sanoituksiaan ja kaunista ja myös syvällistä sekä juurevaa musiikkiaan.
Sen ajan, kun jaksoin seistä helteessä vakuutuin: juuri tätä kaipaan enemmän. Ihminen kulkee omaa taitelijan tietään ylpeänä omalla tyylillään varustettuna. Hänellä oli yllään suloisia, voimakkaita värejä. Olkapäillään kauniit koristeet hän soitti pääinstrumenttiaan kanteletta ja useita muita soittimia toimien yhden hengen orkesterina, laulaen omia laulujaan.
Juuri näin, ajattelin ja ajattelen. Siis kuten Kauhanen laulaa kappaleessaan Käärme, joka löytyy hänen levyltään Menneet (2022):
”Älä estä mua, älä rajoita mua, älä hiljennä mua, älä lannista mua…”, kuuluvat alkusanat.
Laulun Maija Kauhanen on kertonut tehneensä saamiensa lannistavien kommenttien vastapainoksi. Käärmeen karkottamiseen liittyvät sanat ovat vanhoista kansanlauluista ja mukana kappaleen sanoissa– käärme toimii symbolina kurjille ajatuksille. Mikäli vain olen oikein ymmärtänyt tekstin taustan.
Tahdon välittää ihmisenä maailmassa iloa ja valoa. En ole kovin lahjakas kirjoittaja, ja aikani menee muuhun kuin kirjoittajana kehittymiseen. Kuvia teen sen sijaan usein ja uuden blogin aloitan nyt rennolla mielellä. Kukin tehköön tyylillään, mutta itse olen kyllästynyt sisältäni nouseviin vaatimuksiin tehdä parempaa työtä ja toisten hyväksymiä kuvia. Välillä voi tehdä ihan mitä tykkää, vaikka kehittymistä kaipaakin. On vahingoittavaa, jos pitää kaikkea tekemistä suorittamisena.
Itse voi olla oma arvioitsijansa ja lempeä sellainen. Kun kritiikkiä kaipaa – sille on toki paikkansa esimerkiksi opiskellessa kuvantekemistä. Taiteen tekemisessä on toki tärkeää tavoitella mahdollisimman hyvää lopputulosta. Siihen ei kuitenkaan kokemukseni mukaan voi päästä, jos ei suostu luovaan keskeneräisyyteen, vaihteleviin jälkiin, harjoitteluun, kokeiluun, ruohonjuuritason työhön.
Mitä tähän blogiin laitan, se voi olla valmis kuva tai tekemisen matkan varrelta, myös muuta elämää voin tallentaa.
Tervetuloa mukaan!
Vastaa